Vaarojen maraton – 65 km

Nuuksio Classicin loppukilometreillä Voiman tunne ei ollut läsnä, ja ajatus Kolille lähtemisestä ei varsinaisesti houkuttanut. Koska kesken juoksukisan tehdyt päätökset ovat harvoin pitäviä, niin se ei ole oikea paikka miettiä tulevia. Hetken asioita kisan jälkeisellä viikolla mietittyäni päätin lähteä Vaaroille maratonille, mikäli saan jostain osallistumisoikeuden ja majapaikan. Suunnitelma oli toteuttamista vaille valmis.

Palautuminen Nuuksiosta meni odotettua nopeammin.  Alkuviikon fillaroin töihin jotta jalat vetreytyisivät, ja kisan jälkeisenä perjantaina juostu aamulenkki tuntui hyvältä, joten suunta oli oikea. Treeni oli maltillista, fillarointia ja juoksentelua, ja samalla valmistautumista Solvalla Swimruniin. Pitkiksiä en tässä välissä suunnitellut juoksevani, päätin että Solvallan sprinttimatka saa toimia korvaavana harjoitteena, tulisihan se kuitenkin olemaan enempi kokonaisvaltainen treeni kuin pelkkä juoksulenkki. Sprinttimatkan polut olisivat myös teknisempiä kuin kisan muut matkat, ja tässäkin mielessä hyvää treeniä Kolille.

Tässä vaiheessa sain ostettua lipun Kolille, ja yösijakin löytyi Samban yhteismajoituksesta, joten nyt oli elämässä yksi huoli vähemmän.

Kumipuvussa on aina hauskaa

Solvalla kisaviikonloppuna olikin ensimmäinen syysmyrsky, ja ennusteet lupasivatkin mielenkiintoista keliä.

Solvalla

Solvallan kisan jälkeen oli kaksi viikkoa Vaaroille. Tässä vaiheessa voi vielä sössiä valmistautumisen, joten jatkoin rutiineja, töihin fillarilla ja juoksemalla, välillä vauhdikkaampaa juoksua, jonka ainoa tavoite oli saada matkavauhti tuntumaan kevyeltä.

Nuuksion juoksua jälkikäteen mietittyäni olin varma että osa loppupuolen hyytymisestä johtui liian vähistä energioista. Tällä kertaa tein pitkästä aikaa hiilaritankkauksen. 4 karkkipussia ti – to saavuttivat kulminaatiopisteen torstaina klo 11.47, ja kun tämän jälkeen posket näkyivät takaapäin, riittävä energiataso oli saavutettu. Valmisteluissa ainoa ongelma oli kisan aikainen energia, luottogeelejäni ei ollut enää saatavilla Suomesta, joten piti siirtyä suunnitelmaan B (jota ei ollut).

Torstai-iltana juoksukamat kassiin, ja olin valmis. Fiilikset olivat hyvät, kunto oli viime viikkoina Garminin ja omien tuntemusten mukaan nousussa, juoksu tuntui kevyeltä ja vauhdit/sykkeet olivat kohdallaan. Tähän maratoniin olisi hyvä lopettaa kausi.

Perjantai-aamuna sähköpostissa oli viesti, jossa todettiin  ”Tämä viesti sisältää linkin, jonka avulla voit mm. vaihtaa sarjaa”. Hetkinen, onnistuisiko sarjan vaihto sittenkin 65 kilometrille? Uhka vai mahdollisuus? Pääsisi näkemään kovasti kehutun eteläpään lenkin. Pitkän ja perusteellisen 90 sekunnin miettimisen jälkeen ostin 11 eurolla parinkymmenen kilometrin lisälenkin, ei se ole keltään pois jos vähän pidennän omaa lenkkiä.

Näillä siis mennään. Sen verran matkan pidennys vaikutti suunnitelmiini, että kävin hakemassa toisen juomaliivin, pidempi matka, isommat eväät. Kyytikaverit Lotta ja Kristian autoon ja nokka kohti Kolia. Matkalla tunnelmaa pidettiin yllä kuuntelemalla  Maksimaisen Villen haastattelu UTMB:n tiimoilta ja Polkuporinoista Henri Ansio – jakso.

Päivän aikana keli olikin muuttunut syksyisestä talvisemmaksi, ja Vaarojen maraton julkaisi turvallisuustiedotteen lumimyrskyn takia. Onneksi huonoin keli oli jo ohi kun saavuimme paikalle, mutta maa oli valkoinen. Melko veikeää. Haimme kisakeskuksesta numerot, ostin uusia geelejä seuraavaa päivää varten ja kävimme katsomassa 130 km:n startin. Tämä on hyvä paikka tehdä henkilökohtainen sanity check, jos ei tunne minkäänlaista mielenkiintoa olla osana lähtijöitä, tietää olevansa tolkun ihminen. (Oikeasti tuo matka on älyttömän kova, onnittelut kaikille sen läpäisseille, ei ole helppo reissu!)

Aamulla herätys kello viisi. Takana reilu neljä tuntia unta, mutta ei nämä kisat yhteen huonosti nukuttuun yöhön kaadu. Kisareppu oli pakattu edellisenä iltana, enää nesteet pulloihin, sortsit jalkaan ja kohti kisakeskusta. Vaikka päivästä tulisi lämpimähkö, niin tuuli oli melko reipas, lähtöalueelle kävellessä takki ja hanskat eivät olleet liikaa. Muutamat sanat tuttujen kanssa, asetuimme seuratoveri Rikun kanssa samoille paikoille, ja sitten oli aika lähteä kisaan.

Olin jakanut reitin neljään segmenttiin:

  1. Ensimmäinen vajaat 15 km on tuttua ja Kolin mittapuulla helposti juostavaa polkua.
  2. Seuraavat 25 km onkin uusi kokemus, kaikkien kehuma eteläpään kierros, joka päättyy Kiviniemen huoltoon 39 km:n kohdalle.
  3. Sitten on vuorossa aina ihana Ryläyksen ylitys, jonka jälkeen on Peiponpellon huolto 54 km:n kohdalla
  4. Viimeinen 11 km kohti maalia on suurimmaksi osaksi juostavaa polkua, tänne kannattaa säästää juoksuvoimia.

Koska Nuuksion viimeisen kympin harmitus oli vielä vahvasti mielessä, päätin lähteä konservatiivisella vauhdilla liikenteeseen. Nyt ei haeta näyttävyyttä, vaan tehdään perusvarma suoritus ja samalla varmistetaan 4 ITRA – pistettä.

Juoksu tuntui alusta lähtien hyvälle. Juttelimme Rikun kanssa niitä näitä ja matka taittui mukavasti. Välillä roikuimme jonon jatkona, ja tarvittaessa mentiin ohi. Aurinko paistoi sumuverhon takaa ja Pielinen välkehti alhaalla. Täällä juoksemisessa on oma hohtonsa, en täällä muuten olisi kuudetta kertaa. Jossain vaiheessa Riku jättäytyi taakseni, ja jatkoin matkaa soolona.

Kuva: Vaarojen maraton

Kuva: Vaarojen maraton

Pian olikin aika erkaantua tutulta ja turvalliselta reitiltä, ja jatkaa matkaa kohti Rykiniemen huoltoa ja vesistön ylitystä. Tässä vaiheessa oli ehkä matkan parhaimmat fiilikset, polku oli nopeaa ja juoksu kulki, sykkeet olivat Nuuksioon verrattuna 10-15 lyöntiä matalampia. Pian Vesivaaran ylityksen jälkeen saavuttiin Rykiniemeen. Kahvoista kiinni ja jalat veteen. Vettä oli vain puolisääreen asti ja vesi oli raikasta, mutta tällä reitillä jalkakylpyjä on muutenkin tiedossa, joten tuo oli vain yksi niistä.

Vaarojen maraton_rykiniemi

Rykiniemessä riisuin takin ja hanskat pois, vesipullo täyteen, jännäpissa puskaan ja sitten kohti eteläpään kierrosta. Kuvaukset tältä osuudelta ovat olleet yhtä lämpimiä ja pörröisiä kuin ensimmäisen maailmansodan kuvaukset länsirintamalta. Armoton paikka joka jauhaa heikot ja epäonniset riekaleiksi. Odotettavissa ei siis ollut nopeaa neulaspolkua. Ja. Olihan. Se. Hidasta. Reitti on parikymmentä kilometriä pitkä kivikko- juurakkohelvetti yhdistettynä mukaviin laskuihin ja nousuihin. Siinähän nautit juoksustasi. Matka kuitenkin eteni, muutama selkä tuli vastaan, pikaiset tsempit puolin ja toisin, samassa veneessähän tässä ollaan.

Pari kilometriä ennen Kiviniemeä lenkkarista kuului epämiellyttävä napsahdus, ja huomasin kahden nauhalenkin repeytyneen irti. Kenkä pysyi kyllä jalassa, ja jäljellä oli sekä ylin että alin lenkki, mutta jos ylin noista repeää, niin silloin olen vaikeuksissa. Terkkuja vaan Salomonille, vähän kauemmin kuin reilu 400 km saisivat kengät kestää.

Vaarojen maraton_kenka

Eteläpään lenkki muuttaa mukavasti perspektiiviä kisaan. Aiemmilla reissuilla Kiviniemessä on aina tiennyt että seuraavaksi tulevat reissun pahimmat paikat, nyt Kiviniemessä oli fiilis että vaikeimmat osuudet ovat takana, ja loppu menee helpohkosti.

Kiviniemeen (39 km) saavuin 6 h jälkeen, eteläpään kierrokseen oli mennyt 3h 15 min. Jos olisin lähtenyt maratonille, olisin jo maalissa ja palautusjuomien parissa. Sen sijaan nautin pari salamipalaa, suklaata, karkkia ja lämmintä vettä.

Vaarojen maraton_salami

Salami suussa on helppo hymyillä

Kolinvaaran ylityksen jälkeen iskivät heikot hetket. Kävelin hiekkatieosuudet ja tankkasin energiaa. Pikkuhiljaa olo koheni ja vauhti parani, tai parani ja parani. Matka Ryläykselle on tosi mukavaa, jos tykkää vähän huonommasta polusta. Vuosi sitten tuskailin loputtomasti tulevien uusien nousujen kanssa, mutta nyt tämä osuus meni huomattavasti helpommin. Olisi liioittelua sanoa että se meni huomaamatta, mutta en juurikaan tuskastunut tähän osuuteen.

Ryläykselta alastulo kesti reilu 25 minuuttia, ja matka seuraavaan huoltoon oli pitkästä aikaa juostavaa polkua. Peiponpellon huoltoon tulin ajassa 8.41. Juomapullot täyteen ja taas ylämäkeen kohti Pieni-Mäkrää. Viimeinen kymppi jäljellä.

vaarojenmaraton2018-7781

Photo: @onevisionfi #vaarojenmaraton2018

Viimeiseltä osuudelta huippukohtia ovat Pieni-Mäkrän jälkeinen 600 m pitkä alamäki, joka on herkkua väsyneille jaloille, useat porrasnousut Pieni-Kolin ja Paha-Kolin kupeessa sekä tietenkin legendaarinen parin kilometrin loppunousu Kolin huipulle. Tällä osuudella iskivät vielä vatsavaivat, alavatsa kramppasi joitakin kertoja kohtuullisen ikävästi, eikä alamäkien iskutus helpottanut asiaa. Matkanteko vaihtui juoksukävelyirvistelyksi, ja varsinkin viimeinen lasku Rantatielle oli yhtä juhlaa.

Loppunousuun meni tänä vuonna aikaa 23 minuuttia, muutamat tasaiset osuudet juoksin, ja lopulta tuli reitin kaunein kyltti, ”Maaliin 200 m”.  Vaikka en vielä ollut maalissa, niin tässä vaiheessa oli voittajan olo ja kylmät väristykset menivät läpi kehon. Kausi on ollut rikkonainen eikä ole mennyt suunnitelmien mukaan, mutta nyt maaliinpääsyn fiilis oli mahtava. Kisa oli kuitenkin mennyt suunnitelmien mukaisesti, voimia riitti vielä juosta viimeinen jyrkkä osuus ja maaliin tulin ajassa 10.23, nousua tälle matkalle tuli n. 2500m.

Vaarojen maraton on yksi suosikkikisoistani. On vaikea kuvailla reitin vaativuutta henkilölle joka ei ole juossut näillä poluilla. Kun kertoo reitin olevan juurikkoa ja kivikkoa, niin se ei tee oikeutta tälle matkalle. Sama kuin yrittäisi kertoa koko elämänsä aavikolla eläneelle beduiinille pakkaslumen ja suojalumen eroa. Kisa on myös vaatimattomammin merkattu kuin vastaavat kisat, ja huollosta on turha odottaa Vihreitä kuulia. Sitä saat mitä kannat mukanasi. Mutta vastapainona kuitenkin hieno ja täysin omanlainen reitti joka vaatii paljon, ja kun sen selvittää, niin sitä hienommalta sen läpäiseminen tuntuu.

Maaliintulon jälkeen perushumpat ja -kuviot. Vaihtokamat kisakeskuksesta, kainalohiet pois hotellin saunaosastolla, ja sitten syömään. Olo oli hyvä niin fyysisesti kuin henkisestikin. Vaikka nämä pidemmät lenkit eivät yleensä ole pelkkää viheltelyä, niin tämä oli ehkäpä helpoin juoksemani ultra. Voimat riittivät loppuun asti, eikä missään vaiheessa tullut minkäänlaisia epätoivon hetkiä ettenkö pääsisi maaliin. Ei rakkoja eikä hiertymiä, jos kenkien hajoamista ei huomioida, niin varusteet toimivat moitteettomasti. Tähän on hyvä lopettaa tämä kausi, ja tämän pohjalta on helpompi tehdä jatkosuunnitelmia ensi vuodelle.

Huusiko joku siellä takarivissä Karhunkierroksen? Ja satakuusikymmentä kilometriä? Selvä.

Loppuun vielä DISCLAIMER. Vaikka ultrajuoksu on hieno harrastus ja kilometrit halpoja, niin joku maltti näissä kannattaa säilyttää. Vaikka tästä(kin) rapsasta saa helposti kuvan, että päätös ultralle lähtemisestä syntyi hetken päähänpistosta (niinkuin se olikin), niin taustalla on kuitenkin vuosien aikana kertynyttä kestävyyttä ja ymmärrystä omasta jaksamisesta. Itse kannustan rikkomaan rohkeasti omia rajoja ja tavoittelemaan mahdottomia, mutta tee se ajatuksella ja hyvin valmistautuneena. 

Ei mulla muuta, kiitos.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s