Juurien ja vaarojen maraton – 86 km Kolilla

Vuosi sitten Kolilta palatessani sanoin matkaseuralle että Kolilla voi yhden kierroksen juosta, mutta kaksi kierrosta juurien ja kivien keskellä on silkkaa typeryyttä. Jos juoksisin pidempiä matkoja, niin ne ovat jatkossa pisteestä A pisteeseen B, muita vaihtoehtoja ei ole. Kuitenkin lauantai-aamuna klo 7 olin odottamassa lähtökäskyä 86 kilometrin pituiselle reitille, miten tässä näin pääsi käymään?

Mikä sai sinut muuttamaan mielesi? 

Eihän siinä mitään kauhean dramaattista tapahtunut. Lähempänä ilmoittautumista alkoi vain tuntumaan siltä, että kai tuolla voisi juosta vähän pidemmänkin matkan ja ottaa kaiken ilon irti reissusta.

Minkälaisia tavoitteita sinulla oli kisan suhteen?

Kolin 86 km oli ensimmäinen polkujuoksukisani vuonna 2011. Tuolloin lähdin kisaan vahvasti takki auki -mentaliteetilla, näin hallusinaatioita toisella kierroksella ja tulin täysin romuna maaliin. Aikaa tuolloin meni hiukan alle 14 h. Viime vuonna reittiä muutettiin haastavammaksi, itselläni ero vanhan ja uuden reitin välillä oli 40 minuuttia.

Miten treenasit Kolia varten?

Suurin osa treenikilometreistä tuli työmatkajuoksuista, aamulla 7 kilometriä ja iltapäivällä 6,5 km. Aamulla hölköttelin kaikessa rauhassa, ja iltapäivän lenkin juoksin nopeammin. Viikonlopun lenkit pyrin juoksemaan poluilla.

Pitkiä lenkkejä juoksin liian vähän, niihin ei muka löytynyt aikaa. Helsinki City Marathonilla juoksin 35 km ennen keskeytystä. Kahdella Swimrun – kisalla Puumalassa ja Solvallassa tuli kuitenkin juostua poluilla normaalilenkkejä vauhdikkaammin, samalla niistä tuli vähän pidemmät treenit. Yhden mäkitreenin kävin tekemässä Jyväskylässä työmatkalla ollessani, mutta sekin jäi vähän vajaaksi vatsavaivojen takia.

Kunto oli selkeästi nousujohteinen Kolia ajatellen, ja fiilikset olivat hyvät. Kisaviikolla  perheessä oli flunssaa, ja itselläkin oli pientä kurkkukipua ja vilustumisen oireita. Kisaa edeltävänä keskiviikkona kävin juoksemassa, mutta se lenkki oli sen verran tahmean oloinen, että jätin torstaiksi suunnitellun lyhyen lenkin väliin. Kisa-aamuna olo oli kuitenkin normaali, joten pystyin lähtemään hyvillä mielin itse kisaan.

Koli_lähtö

Millainen Vaarojen maratonin reitti on? Aika monelle tulee ensimmäisenä mieleen loputtoman tuntuiset juurakot ja nousu Ryläykselle.

Reitillä on ehkä 3 – 4 kilometrin verran osuuksia, jossa ei tarvitse katsoa mihin jalkansa asettaa. Muuten se on juurakkoa, kivikkoa, liukkaita pitkospuita, rappusia ja mutaa. Tänä vuonna reitti olikin poikkeuksellisen kostea, ja varsinkin toisella kierroksella kun jengiä oli mennyt enemmän, niin aikamoista kahlailuahan se oli.

Mutta kaiken tuon vastapainoksi reittihän on todella hieno (silloin kuin sitä pystyy ihailemaan). Vaaramaisemat ovat vakuuttavan näköiset, järvimaisemat ovat jylhiä ja luonto on muutamissa paikoissa epätodellisen vihreä. Nytkin mutainen polku asetti upean kontrastin ympäröivälle vihreydelle. Kaiken reitin brutaaliuden keskelläkin ympärillä olevat maisemat ovat palkitseva kokemus.

Oliko matkan aikana vaikeita hetkiä?

Paskooko karhu metsään? Onko paavilla hassu hattu? Pidemmillä matkoilla on poikkeuksetta hetkiä, jolloin toivoisi olevansa jossain muualla. Tällä reissulla jäi kolme kohtaa mieleen. Ensimmäisen kierroksen loppuvaiheessa ei ajatus toisesta kierroksesta tuntunut juurikaan houkuttelevalta. Pehmeä pää alkoi miettimään syitä miksi leikin voisi jättää kesken. Mutta kun tarpeeksi hyvää syytä ei löytynyt, niin silloin ei auta muu kuin jatkaa matkaa.

Toinen vaikea hetki oli noin 8 tunnin kohdalla. Juoksu ei oikein kulkenut, ja laskeskelin että edessä olisi vielä 6 tuntia matkaa jäljellä. Ja kaikkein ikävimmät osuudet olivat vielä edessäpäin.

Kolmas hetki oli Ryläyksen nousuissa ja laskuissa. Muutamaan otteeseen sanoin Tonylle (jonka kanssa juoksimme lähes koko kisan yhdessä) että nyt varmaan alkaa viimeinen nousuosuus Ryläyksen huipulle, mutta kun olin pariin otteeseen maininnut samasta asiasta, totesin että turha enää mainita asiasta erikseen, kai se jossain vaiheessa tulee eteen.

Mutta missään vaiheessa ei ollut tunnetta siitä, että en pääse maaliin. Joten vaikeat hetket olivat kuitenkin vain tilapäisiä.

Kehonkieli kertoo hyvästä meiningistä. Kuva: Teemu Takkula

Kehonkieli kertoo hyvästä meiningistä. Kuva: Teemu Takkula

Miten järjestelyt ja huolto toimivat reitin varrella?

Kierroksella on kaksi ns. täyden palvelun huoltopistettä, ja molemmissa on tarjolla vettä. Energiahuolto on siis täysin juoksijan vastuulla. Jotenkin kisan henkeä kuvasi viimeinen juoksupiste, pimeässä oleva säiliöauto josta sai haaleaa vettä, sekä pöydällä oleva merisuolatölkki. Siinähän huollat itsesi. Eipähän tule kiusausta jäädä huoltopisteelle hengailemaan.

Toiselle kierroksella lähdettäessä oli tarjolla keittoa ja leipää, jotka maistuivat kaiken makean vastapainoksi, samoin dropbagiin laitettu kokis-tölkki oli melkoista itsensähemmoittelua.

Ainoa kritiikin paikka on reittimerkinnät. Itse juoksin ensimmäisen kierroksen loppupuolella parinkymmenen minuutin ketunlenkin epäselvistä reittimerkinnöistä johtuen. Tulin neljän polun risteykseen, ja oikealle oli Vaarojen maratonin reittimerkinnät. Pian tuli yksi juoksija vastaan joka tsemppasi (myöhemmin selvisi että hän oli luullut minun olevan toisella kierroksella), ja sain myös kaksi edelläni olevaa juoksijaa kiinni. Reittimerkintöjen mukaan olimme reitillä, mutta sanoinkin Tonylle oman suuntavaistoni kertovan että nyt mennään väärään suuntaan. Pian oma puhelin soi, ja järjestäjät opastivat meidät takaisin oikeaan suuntaan.

Kisahan ei tähän kaatunut, sijoituksissa menetin 2 – 3 sijaa, mutta en ollut ainoa joka teki ylimääräisiä mutkia. Periaatteessa juoksija on vastuussa omasta etenemisestään (reittikartta on pakollinen varuste), mutta järjestäjän pitäisi pystyä ennakoimaan ne kohdat, joissa on eksymisen mahdollisuus. Toivottavasti nämä ovat ensi vuonna hoidettu paremmin, tämä ei kuitenkaan ole suunnistuskisa.

Miten varusteet toimivat?

Varusteiden suhteen ei ollut ongelmia. Juoksukenkinä olivat Salomonin S-Lab 6 SG:t jotka toimivat erinomaisesti juurien ja lohkareiden keskellä. Ainoastaan viimeisellä hiekkatieosuudella pohjat tuntuivat kovilta, mutta se oli lyhyt epämukavuuden tunne. Dropbagiin olin varannut Salomonin S-Lab Ultra Senset, mutta niille ei ollut nyt tarvetta.

Juoksuliivinä oli UD:n AK 3.0, joka on jo aiemmissa kisoissa hyväksi havaittu. Repussa oli vielä varmuuden vuoksi takki, jos matkanteko hidastuisi syystä tai toisesta, niin olisipahan jotain mikä pitäisi lämpimänä.

Kelihän oli sortsikeli, kompressiosäärystimet olivat lähinnä säärien suojana, ja yläosassa t-paita irtohihoilla ja pitkähihainen juoksupaita, ja tämä oli itselleni juuri sopiva varustus. Kierrosten välissä en tehnyt mitään muutoksia, ainoastaan hanskat nappasin käsiin, sen verran pääsi olo viilenemään.

Lamppuna oli Lumoniten Compass, jonka valoteho oli riittävä. Sen verran metsässä on pimeää, että ihan pienimmällä tuikulla tuonne ei kannata lähteä.

Reissun aikana tuli hiertymä sykevyöstä kylkeen, mutta muuten selvisin vaurioitta, ei rakkoja.

Miten energian saaminen matkan aikana, oliko ruoka hyvää ja oliko siitä riittävästi?

Perinteisesti pakkaan matkalle aina liian paljon energiaa, ja osa jää aina syömättä. Yhteensä tällä reissulla kului 12 geeliä, 2 lakritsipatukkaa, 1 1/2 tuplasnickersiä, pieni rusinarasia sekä 2 CliffBlock-pötköä. Juomana meni urheilujuomaa ja vettä, tällä kertaa en käyttänyt High5-elektrolyyttitabletteja. Suolaiseksi syötäväksi olin reitille varannut salamisnackeja joita säilytin kisan ajan hotellihuoneen jääkaapissa. Hyvältä maistuivat kisan jälkeenkin.

Miltä nyt tuntuu, kannattiko?

Ainoa asia mikä jäi harmittamaan oli ylimääräinen ketunlenkki. Muuten olen tyytyväinen omaan suoritukseeni. Vaikka juoksu ei nyt varsinaisesti houkuttanut toisella kierroksella, niin aina tasaisella (ja alamäissä) jaksoin juosta loppuun asti. Tässä oli tietenkin Tonysta apua, yksin ollessa antaisin vähän liian helposti periksi ja pidentäisi kävelyosuuksia, mutta kaverin kanssa tuli kuitenkin sen verran tsempattua ja yhteisellä sanattomalla sopimuksella juostiin aina kun oli mahdollista.

Mitään ongelmia ei kisan aikana ollut, yhdessä vaiheessa kantapää kipuili, mutta se ei kestänyt muutamaa minuuttia kauempaa. Yhdet lipat vedin kun sammaleet lähtivät kaltevalla kalliolla kengän alta, mutta muuten pysyin poikkeuksellisen hyvin pystyssä.

Maaliin tulimme ajassa 14.09 h, joten ylimääräisen lenkin huomioiden tavoitteet täyttyivät, moraalisesti katsoimme olevamme 14h alittajia. Nousumetrejä tuli mittarin (Garmin Fenix 3) mukaan 3285 m.

Lenkki Stravassa.

Kannustus viimeisessä nousussa oli hyvää ja maalialueella huolto pelasi kiitettävästi. Tuuren Ville tuli paikalle ja mainitsi että olemme skarpin näköisiä, nuori mies valehtelee vakuuttavasti. Taitaa olla savosta kotoisin.

Kisan jälkeen kävin saunassa pesemässä mudat pois. Saunaosastolla seireenit houkuttelivat kahden viikon päästä pidettävään Synkkään Syysunelmaan, mutta en lämmennyt tuolle ajatukselle.

Yöllä uni katkonaista, jalkoja särki eikä sopivaa asentoa tuntunut löytyvän. Mutta jonkin verran sain kuitenkin nukuttua, ja seuraavana päivänä kävely oli lähestulkoon normaalia.

Maanantaina menin töihin fillarilla, parinkymmenen minuutin pyörittelyt tekevät hyvää ja loppuviikosta voisi mennä uimahalliin. Kyllä tämä tästä.

Onneksi olkoon vielä kerran hyvästä suorituksesta, seuraavaksi arvatenkin Kolin 130 km:lle?

Kolme sanaa: Ei kinä.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s