Pirkan hiihto – lipsuttelua keväthangilla

Aamun sarastaessa Niinisaloon oli kokoontunut joukko hiihtoniiloja. Edessä olisi 90 kilometrin hiihtolenkki perinteisellä tyylillä. Keli ei ollut mikään hiihtäjän unelmakeli, lämpötila nollan pinnassa ja päivällä pitäisi olla muutama aste lämpimämpää. Tunsin suksenpohjien tarrautuvan kiinni irtolumeen, ja liuttelin niitä edestakaisin ennen starttia etteivät pohjat jäätyisi. Ilmassa oli ongelmakelin tuntua.

Valmistautuminen Pirkan hiihtoon ei tänä(kään) vuonna ollut paras mahdollinen. Varsinaista lumiryöppyä ei tullut taivaalta, onneksi lähiseudun tykkilumiladut mahdollistivat hiihtämisen. Parina viime talvena en hiihtänyt käytännössä yhtään, ja olikin mahtava päästä tauon jälkeen ladulle. Hiihto tarjosi mukavaa vaihtelua juoksemiselle, ja olin todella fiiliksissä hiihtolenkeillä.

Periaatteessa en ole koskaan ole ollut hirveän innostunut kiertämään lyhyttä lenkkiä, mielestäni suurin osa hiihdon nautinnosta tulee pidemmillä lenkeillä vaihtelevissa maastoissa, mutta tänä vuonna vajaan kolmen kilometrin lumetettu latu tarjosi yllättävän mukavaa ajanvietettä. Kun helmikuussa kelit olivat reippaasti plussan puolella, mutta yöt pakkasella, niin kävin muutaman kerran hiihtämässä aamulla ennen töihin menoa.

aamuladut.jpg

Aamulla kello kuusi, melko rauhallista

Valitettavasti kausi vaikutti lyhytaikaiselta, päätöstä Pirkan hiihdon järjestämisestä ei oltu vielä tehty, joten harjoittelukaan ei ollut kovin tavoitteellista. Hiihtoloma kului suksilla, mutta vahvasti alamäkivoittoisesti, tosin 7 päivän laskemisella sai kropan yllättävän väsyneeksi.

Sukset.jpg

Jyrkkyys sopiva

Laskemisen lomassa tuli tehtyä myös jo perinteeksi muodostunut läskipyöräreissu. Melko vinkeitä pelejä nämä.

Läski.jpg

Läski hangessa

 

Hiihtoloman aikana tuli sen verran lunta, että Pirkan hiihto päätettiin järjestää.  En ollut vielä ilmoittautunut hiihtoon, ja kisan järkevyys vähäisellä valmistautumisella mietitytti. Kotiin päästyä olisi viikko aikaa valmistautua koitokseen. Ilokseni huomasin, että Helsinkiin oli tullut sen verran lunta, että Paloheinän peltolenkki oli hiihtokunnossa, joten päätin ilmoittautua kisaan. Mitään keventelyjä olisi turha tehdä, kun en ollut treenannutkaan, joten kävin neljä kertaa hiihtämässä ja kerran juoksemassa, jotta kroppa tottuisi taas liikkeeseen. Perjantain ja lauantain pyhitin lepopäiväksi, kevyt hiilaritankkaus lakritsilla, ja sitten Pirkan hiihtoon vahvoilla 175 km:n pohjilla.

Sääennuste tulevaan koitokseen ei näyttänyt hyvältä, mutta kun omat vaikutusmahdollisuudet siihen ovat aika pienet, niin sitä olisi turha murehtia. Matkustin lauantaina Tampereelle, ja illan suussa lähdin ajelemaan kohti Niinisaloa. Vanhasta muistista menin suoraan Niinisalon koululle, jossa totesin sen pimeäksi. Pitäisikö lukea kisaohjeet? Sieltä selvisi että majoitus olisikin tänä vuonna Jämin koululla, joten sinne siis.

Ehdin kuitenkin koululle juuri ennen bussikuljetuksia, joten sain valita makuupaikan rauhassa. Luksuspaikka, oma pistorasia ja kaikki.

makuuhuone.jpg

Huone oli iso

Törmäsin sattumalta vanhoihin tuttuihin koululla, joten ilta meni mukavasti koulun ruokalassa. Koululta olisi aamulla kuljetus Niinisaloon, tämä kuitenkin tarkoittaa vähän aikaisempaa heräämistä, joten herätys olisi klo 4.20. Kymmeneltä tuli hiljaisuus ja valot sammuivat, lueskelin hetken otsalampun kajossa, ja sitten olikin aika nauttia pitkät unet.

Pitkät unet jäivät haaveeksi. Jossain vaiheessa nukahdin, mutta heräsin klo 1.30, ja loppuaika olikin pyöriskelyä patjalla. Vähän ennen herätystä kaavin itseni kasaan, ja lähdin aamupalalle.

Kello.jpg

Vieruskaveri ei luottanut digitaalisiin hömpötyksiin

Pian olikin aika pakata tavarat ja hypätä bussiin. Niinisalossa olimme hyvissä ajoin, päätin viettää 20 minuuttia vessajonossa,  jonka jälkeen aloin pikkuhiljaa siirtymään lähtöpaikalle.

Siirtymä.jpg

Tykinlaukaus siivitti hiihtäjät liikenteeseen. Huomasin pohjien keräävän edelleen lunta, ja parin kilometrin jälkeen suksi tarrasi kunnolla latuun kiinni, ja kaatuminen oli melkein tosiasia. Siirryin ladulta sivuun ja huomasin suksen pohjassa puolikkaan golfpallon kokoisen jääkimpaleen. Sitä sauvankärjellä irti rapsuttaessa mietin jäljellä olevaa 88 kilometrin taivalta, ei taida tulla paras mahdollinen reissu.

Kun sain suksen puhtaaksi, porukkaa oli mennyt ohi melkoisesti. Ja koska tässä vaiheessa mentiin vahvasti jonossa, jouduin odottelemaan sopivaa väliä jotta pääsisin ladulle. Lopulta rako löytyi, mutta fiilikset olivat kadonneet. Hiihdin letkan perässä ja ajatukset loppumatkasta olivat ristiriitaiset. Tein muutamia ohituksia, mutta jos luisto ei ollut paras mahdollinen ladulla, niin ladun sivussa luisto oli vieläkin huonompi, jolloin ohitukset olivat vielä raskaampia. Vaihtoehtoina oli hiihtää hitaasti jonossa, tai kuluttaa voimia ohituksiin. Klassinen lose-lose tilannne.

Jatkoin jonossa menemistä, ja ajattelin siirtyväni retkimoodiin. Turha tässä on tänään sen ihmeemmin ponnistella, kun tilanne on tämä. Näillä mennään.

Jonkin aikaa jaksoin hissutella, mutta sitten homma alkoi tympiä. Laskeskelin että tällä vauhdilla aurinko ehtii laskemaan ja nousemaan uudelleen ennen kuin olen maalisssa. Mietin että minulla on kolme vaihtoehtoa; voin hiihtää seuraavalle huoltopisteella ja todeta homman olevan tässä. Säästän voimia, palaudun viikonlopusta nopeasti ja toivon ensi vuodelle parempia kelejä. Tai voin hiihdeskellä maaliin muiden mukana kaikessa rauhassa, tänään ei suksi toiminut, keli oli huono eikä näissä olosuhteissa pystynyt parempaan. Tai voin kaikesta huolimatta yrittää parhaani, vaikka optimisuoritukseen ei päästä, niin voin kuitenkin omalla suorituksella tehdä tästä parhaan mahdollisen. Kuvittelin kumpi jälkimmäisistä vaihtoehdoista tuntuu paremmalta maalissa, puolivillainen hiihtoretki ja selitykset huonoista olosuhteista, vai pää pystyssä maaliin kaikesta huolimatta. Ei ole vaikea arvata kumpi vaihtoehto tuntuisi houkuttelevammalta.

Hiihtoa tämä päätös ei tehnyt yhtään helpommaksi, mutta ainakin tiesin mitä tehdä. Aloin pikkuhiljaa tekemään ohituksia. Kymmenen hiihtäjän ohittaminen kerralla vei voimia vähän liikaa, mutta sitä pienemmän ohitukset onnistuivat helpommin. Tosin aina kun irtauduin ladulta, se myös tarkoitti että suksen pohjaan kasautui enemmän lunta.

Toinen huoltopiste Jämillä oli noin 15 kilometrin kohdalla. En ollut ottanut mukaani mitään lisäenergiaa, joten tämä reissu menisi täysin järjestäjien eväillä. Nopean tankkauksen jälkeen huomasin että paikalla oli myös suksihuolto, ja meninkin kyselemään neuvoa. Suksen pohjaa sulateltiin nuotion päällä, ja päälle purkkivoidetta. Korkein odotuksin lähdin jatkamaan matkaa, mutta lähes samantien huomasin, ettei tuosta toimenpiteestä ollut mitään hyötyä. Jatkoin lumien keräämistä suksenpohjiini.

Seuraava huoltopiste oli 25 kilometrin kohdalla ja tankkauksen jälkeen menin taas suksihuollon juttusille, ja tällä kertaa päätin poistaa liisterit suksien pohjasta. Suksi taas nuotion ylle, pohja sulaksi ja jäätyneet voiteet pois. Toiminta suksihuollossa oli ystävällistä, mutta varsinaiseksi F1-varikkotouhuksi sitä ei voinut sanoa. Asiat tehtiin hämäläisellä ripeydellä, ja myöhemmin laskin että aikaa suksihuoltoihin meni n. 4o minuuttia.

Suksihuollosta lähdettyän havaitsin jo huoltoalueella, että nyt ei muuten lumi tartu pohjiin. Mahtavuutta! Ehkä tästä sittenkin saadaan kunnon hiihto aikaiseksi. Ensimmäiset potkut ladulla palauttivat kuitenkin maan pinnalle, kaikki pito oli hävinnyt suksista. Vuorohiihdon potkut menivät samantien läpi, ja tasatyöntö oli ainoa tapa edetä. Laskin kilometrejä seuraavaan huoltopisteeseen.

Vatulassa tehtiin taas normaalit toimenpiteet, pohjien sulatus ja uutta purkkia pintaan. Ja lopputulos oli edellisen kaltainen; ei pitoa, joten tasatyöntö oli edelleen päivän teema. Matkan puolivälissä jätin suksihuollon väliin, ja päätin katsoa jos Kyröskoskella olisi paremmat huoltofasiliteetit.

Kyröskoskelle (51 km) on aina hauska tulla, tähän asti hiihtoreitti on mennyt metsässä ja pelloilla, mutta nyt tultiinkin asutuksen keskelle.

Kyroskoski.jpg

Huollosta lihakeittoa ja muuta herkkuja, ja nyt suksenpohjiin liisteriä. Samaa liisteriä jonka olin kaapinut pois, mutta jospa siitä nyt olisi apua. Kyröskoskella oli myös reilu kilometrin pituinen kävelyosuus, ja hartiat ja käsivarret saivat pienen lepotauon. Muuten olo oli melko hyvä, mutta pientä väsymystä lukuunottamatta ei ollut ongelmia. Peruspositiivisena ajattelin että nyt on pito liistereiden jäljiltä kohdallaan, mutta eihän se ollut. Ladun ulkopuolella oli havaittavissa satunnaista pitoa, ja kun rauhassa asetteli suksen maata vasten, niin silloin pystyi etenemään jollakin tavoin. Rokkakosken nousut puoliksi kaltevalla pinnalla menivät jo kikkailun puolelle, mutta siitäkin selvittiin.

Koska liisterikään ei auttanut pito-ongelmiin, päätin jättää suksihuollot sikseen, loppu menee niillä mitä on. Tässä vaiheessa ladut olivat muussautuneet jo aika huonoon kuntoon. Ohittelin samoja selkiä jo kolmanteen otteeseen, ja monet totesivat saman minkä kanssa itsekin olin tuskaillut useamman tunnin ajan; pitoa ei ole.

Raskaimmat hetket olivat 60-70 kilometrin välillä. Tässä vaiheessa reissu alkoi jo painamaan, mutta matkaa oli kuitenkin jonkn verran jäljellä. Kelloa en ollut matkan aikana juurikaan vilkuillut, ja kun 75 kilometrin kohdalla huoltoon, huomasin aikaa kuluneen 7h 11min. Olin tästä jopa positiivisesti yllättänyt. Synkimmässä vaiheessa ajattelin matkaan menevän melkein 10 tuntia, mutta tämähän voisi tarkoittaa 8,5 h loppuaikaa, riippuen tietenkin miten loppu menisi.

Loppua kohten ladut paranivat, ja väki väheni. Melko itsekseen sai hiihtää eikä ohitettavia juurikaan ollut, ja tämä vei parhaimman terän vauhdin pidosta. Jatkuva lipsuttelu ja huonot ladut tuntuivat jaloissa, ja äkkinäiset tasapainon hakemiset aiheuttivat tunteen, että krampit eivät olleet kaukana.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, vielä muutama kilometri ennen loppua sain tehtyä pari ohitusta ja sykkeet nousemaan, tämä kertoi että koneessa riitti vielä kierroksia. Tässä vaiheessa luisteluhiihdon kärkikolmikko meni ohitseni ja saavuinkin Teivoon pian heidän jälkeen ajassa 8.32.

Maaliintulo on aina helpotus, mutta mitään ihmeempiä tunteenpurkauksia maaliintulo ei saanut aikaiseksi. Pitkien huoltotaukojen takia voimia riitti loppuun asti, eikä kokonaisrasitus päässyt kasvamaan liian suureksi. Näin vielä kaverin maalissa, ja ehdimme pitämään pienet jälkipelit ennenkuin oli aika siirtyä pesemään kainalohiet pois.

Mitalikädessä.jpg

Kannattiko? Vaikka varsinaisesta hiihdon nautinnosta ei voi puhua, niin loppujen lopuksi tuli tehtyä hyvä pitkäkestoinen harjoitus.Suurin hyöty mitataan kuitenkin henkisellä puolella. Silloin kun kaikki ei mene suunnitelmien mukaan, ja silti potkii itsensä maaliin, on se asia joka varmasti kantaa hedelmää myöhemmissä kisoissa. Joka tapauksessa yhtä kokemusta rikkaampi, ensi kerralla voikin sitten harkita voitelupalvelun käyttämistä.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s